Välillä saa luovuttaa

... eli tarina siitä miten liika puurtaminen ei ole kenellekään hyväksi.



Minä olen työnarkkari, perfektionisti ja ylisuorittaja. Teen aina kaiken 110-prosenttisesti ja enemmänkin, ja samaan aikaan montaa eri duunia ja luottamushommaa. En pysty jättämään töitä puolitiehen tai keskeneräisiksi, vaan haluan antaa itsestäni aina kaikkeni, täysillä ja täydellisesti. Olen yksinkertaisesti ihan hiton kova työntekijä, vaikka itse sen sanon. Olen moneen kertaan kuullut kehuja ylivoimaisesta työmoraalistani ja loistavasta asenteestani.

Tänä keväänä sairaalloinen täydellisyydentavoittelu kuitenkin vei minut vain burn outin partaalle ja sängynpohjalle. 

Töiden tekeminen ei ole koskaan ollut minulle mikään ongelma. Ennemminkin ahdistun siitä ettei ole mitään tekemistä. Viikon loma on pitkälti maksimi mitä jaksan jos koko ajan ei ole jotain aktiviteettia mihin upottaa ajatukseni. Tarvitsen pientä stressiä ja painetta ja kiirettä toimiakseni kunnolla. En vaan osaa ottaa rauhallisesti, koska peukaloidenpyörittely turhauttaa ja kyllästyttää todella nopeasti.

Olen myös varsin hyvä organisoimaan ja aikatauluttamaan, ja ehkä siksikin koulun, työn ja ties miten monen muun pestin ja projektin yhteensovittamisesta harvoin tulee ongelmia. Olen nopea suorittaja ja aikaa jää myös kavereille ja parisuhteelle. Jollain sairaalla tavalla jopa nautin kiireen, deadlinejen, stressin ja haasteiden välissä sukkuloimisesta. 

Stressinhallinta on kuitenkin taito, jota välillä koetellaan itsestä riippumattomistakin suunnista. Tänä keväänä hommien määrä huomaamattani vain eskaloitui, ja viime viikolla tajusin menettäneeni kontrollin. Kun jokainen päivä alkaa kahdeksalta aamulla ja päättyy puolenyön aikaan (ja taustalla on koko kevään ajalta lievää univelkaa), ei pää eikä kroppa jossain vaiheessa kestä enää enempää. Viime viikonlopun vietinkin siis sängyssä, nukkuen parin päivän sisällä noin kolminkertaisen määrän keskiverto-unimäärääni nähden ja koomaten saamatta mitään aikaan. (Ironista, että kyseisinä päivinä minun oli tarkoitus osallistua luokkakavereideni kanssa Uneton48-lyhytelokuvakilpailuun. Sanomattakin selvää että jäi osallistumatta.)

Nyt univelka alkaa olla taltutettu, ja alkanut kesäloma ja helpommat kesäkurssit antavat mahdollisuuden keräillä rauhassa voimia syksyn ponnistuksiin. Väsymys ja burn out ovat asioita, joista pääsee yli. Jotain jäi kuitenkin tästäkin kokemuksesta käteen.

Joskus on ihan okei sanoa ettei jaksa. Joskus on ihan okei jättää jotain tekemättä. Joskus on ihan okei olla olematta kaikessa mukana. Joskus on ihan okei delegoida, pyytää apua ja jakaa hommia muillekin.

Joskus on ihan okei luovuttaa.

Tunnen itseni sen verran hyvin, että tahti tästä tuskin hiipuu. Teen jatkossakin paljon ja tavoittelen kuuta taivaalta, teen kaiken niin hyvin kuin mahdollista ja olen monessa mukana. Mutta joskus välillä voin myös jättää joitain hommia huomiselle tai jopa jollekulle toiselle ja nauttia ei-minkään tekemisestä. 

Lukioni motto oli "Älä tyydy vähään". Niin orjallisesti kuin olenkin sitä noudattanut, haluaisin muotoilla sen uudelleen: "Älä tyydy vähään oman itsesi ja hyvinvointisi kanssa". Se on kuitenkin vähän tärkeämpää.

Kommentit

Suositut tekstit