Kympin tytöistä ja elämänkoulusta

Olin aina se kympin tyttö. Hikke. Sain kaikki stipendit ja hymytyttöpatsaat, pääsin ulos peruskoulusta ennätyskeskiarvolla, tein läksyt ajoissa ja viittasin. Luin kokeisiin. En tuhottomasti, koska ei minun tarvinut. Opin nopeasti ja tykkäsin oppia.



Viime aikoina keskustelu "kympin tytöistä" on noussut oman somekuplani keskiöön. Artikkeleissa ja kommenteissa pohditaan, onko näistä tunnollisista koululaisista tulevaisuuden työntekijöiksi, pärjäävätkö he elämässä ja onko heillä oikeastaan mitään muita taitoja kuin oppikirjan ulkoaopettelu. Koulujärjestelmä saa kritiikkiä siitä, että se suosii "kympin tyttöjä" poikien kustannuksella, mikä toki onkin tarkastelun arvoinen seikka. Sen sijaan, että pohdittaisiin miten koulu sitten voisi aktivoida paremmin myös poikia, keskustelu kuitenkin lipsuu monesti siihen että kritisoidaan näitä kympin tyttöjä tosielämässä pärjäämättömiksi hissukoiksi, jotka osaavat vain ladella faktoja ulkoa ennemmin kuin soveltaa ja analysoida tietoa kriittisesti.

"Kympin tyttö" -keskusteluun liittyy paljon kohuttu korkeakoulujen valintakoeuudistus, jossa kaavailtiin "kuormittavien ja kalliiden" soveltuvuuskokeiden korvaamista ainakin pääosin ylioppilastutkintotodistuksella (ja, kuten kritiikin myötä myöhemmin täydennettiin, myös ammattikoulun tutkintotodistuksella). Lyhyesti tiivistettynä: toisen asteen arvosanojen tulisi määrittää entistä painokkaammin se, kuka pääsee korkeakouluun. Uudistus sai aikaan kritiikkiä soveltuvuuskokeiden kannattajilta, jotka painottivat mm. sitä, miten yliopistot uudistuksen myötä "täyttyvät kympin tytöistä, joilla kuitenkaan ei ole valmiuksia työskennellä ko. alalla". 

Kritiikkiä on satanut myös siitä, että uudistus siirtäisi suorituspaineet ylioppilaskirjoituksista yläasteelle, kun kilpailu "hyviin lukioihin" pääsemisestä ja siten peruskoulun päättötodistuksen numeroista kovenisi. Tosiasiassa peruskoulut eivät ole täysin ongelmattomia nykyiselläänkään. Peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksen myötä arviointiperusteet ovat käyneet läpi mielipiteitä halkovan remontin. Koulut saavat itse päättää kahdeksanteen luokkaan asti, käyttävätkö numeroiden sijaan sanallista arviointia. Numerot on kuitenkin otettava käyttöön viimeistään peruskoulun viimeisillä luokilla, haetaanhan niillä yhä toiselle asteelle.

Imagen uuden koulutusnumeron (syyskuu 2017) artikkelissa Sitä saa mitä mittaa toimittaja Reetta Räty tuo kuitenkin hyvin ilmi, mikä problematiikka peruskoulujen uuteen opetussuunnitelmaan liittyy. Tässä tiivistettynä ongelmakohdista muutama:
  1. Koulu ei mittaa sitä mitä sen opetussuunnitelman mukaan kuuluisi opettaa. Opettussuunnitelma painottaa mm. oppilaan itseohjautuvuutta, persoonan kehitystä, empatia- ja yhteistyötaitoja, oppimaan oppimisen taitoa, uskoa itseensä, kestävää kehitystä, medialukutaitoa, suvaitsevaisuutta, kriittistä ajattelua ja innovatiivisuutta. Lopulta päättötodistuksen arvioinnissa kuitenkin annetaan numeroja perinteisistä kouluaineista. Miten biologian tai liikunnan numeroarvosana mittaa opetushallituksen painottamia koulutuksen arvoja ja tulevaisuuden työelämätaitoja?

  2. Ennen numeroarviointiin siirtymistä käytettävät arviointimenetelmät ovat epämääräisiä ja suhteuttavia. "Oppilas osallistuu aktiivisesti tuntityöskentelyyn... usein" tai "oppilas arvioi omaa oppimistaan... harvoin" eivät lopulta kerro todellisuudesta, koska sanat usein ja harvoin tarkoittavat jokaiselle eri asioita. Kunkin oppilaan arviointi ilmentääkin siis vain arvioineen opettajan käsitystä kyseisen sanan merkityksestä. Onko "usein" parempi kuin "säännöllisesti" ja miten usein usein itse asiassa on?

  3. Numeroarvioinnitkaan eivät ole tosiasiassa vertailukelpoisia. Tutkimusten mukaan esim. saman matematiikan osaamisen arvosanat voivat heittää jopa neljällä numerolla koulusta riippuen. Yksittäisen oppilaan osaaminen suhteutetaan aina koulun tasoon, ja siten "paremmissa" kouluissa oppilaalta saatetaan odottaa paljon enemmän kuin "huonommissa". Tunnistan tämän hyvin. Omalla yläasteellani ei ihan oikeasti tarvinut vaivautua.
Kuhunkin arviointitapaan liittyy omat ongelmansa eikä täydellistä tapaa varmaan koskaan tule olemaankaan. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että koulunkäynnistä on tulossa (ainakin mitä ylemmäs mennään) yhä enemmän suorituskeskeistä. Mutta mitä varten niitä kouluja käydään? Jotta todistus komeilisi hienoja meriittejä ja paperi auttaisi matkalla seuraavaan aivan yhtä suorituskeskeiseen opinahjoon? Vai kuitenkin tulevaisuutta, työtä ja elämää varten?

Tässäpä se noidankehä juuri onkin: koulun pitäisi opettaa työelämätaitoja ja elämässä pärjäämistä, siis juuri niitä taitoja joita sinne peruskoulujen opetussuunnitelmaan on kirjattu. Tämän päivän maailmassa pärjää sosiaalisilla taidoilla, verkostoilla, tietoteknisillä taidoilla, kansainvälisyydellä, medialukutaidolla, analyyttisellä ajattelulla ja sukkuloimalla tietotulvassa. Koulut eivät kuitenkaan mittaa arvioinneissaan näitä taitoja, eikä seuraavaan kouluun siis pääse näiden taitojen perusteella, vaan muistamalla riittävästi nippelitietoa kokeissa. Peruskoulujen opetussuunnitelman uudistus ja kaavailtu valintakoeuudistus ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Ja tähän liittyy myös se "kympin tyttö" -keskustelu: koska koulu ei lopulta kuitenkaan opeta elämään, eivät koulussa pärjäävät kympin tytöt voi pärjätä elämässä. Ajatus väitteen taustalla on tavallaan ihan totta, ja tämä tulee nyt sen kympin tytön suusta. Ongelmahan tässä keskustelussa on kuitenkin se, että kympin tytöt ahdetaan yhteen muottiin yhden ominaisuuden perusteella. Unohdetaan, että elämään mahtuu paljon muutakin kuin se koulu.

Ei, koulu ei opettanut minulle elämää. Se ei opettanut, miten paljon rakkaus sattuu tai miten kerätä rohkeutta päästää irti epäterveestä parisuhteesta. Se ei opettanut, millaista on käydä päivittäin suljetulla osastolla tapaamassa itsemurha-altista lähisukulaista. Se ei opettanut, miten auttaa masentunutta ystävää, miltä krapulamorkkis tuntuu tai miten syvän jäljen lyhyt keskustelu junan viereiselle penkille sattumalta istuneen tuntemattoman kanssa jättää. Kaiken tämän opin ihan vaan elämällä ja kokemalla, en yhdestäkään kirjasta tai yhdeltäkään luennolta.

Se, että järjestelmä suosii ihmisryhmää X ryhmän Y kustannuksella, ei ole tässä tapauksessa sen enempää X:n kuin Y:nkään vika. Siksi tuntuu kummalliselta, että kympin tyttöjä jopa syyllistetään siitä, miten he eivät ole ansainneet opiskelupaikkojaan. Minä aivan taatusti olen. Mutta niin ovat kaikki ne kouluun päässeet vitosen pojatkin – ja kympin pojat ja vitosen tytöt. Juuri siitä syystä jatkossakin tulisi taata monenlaiset mahdollisuudet ja polut kouluun pääsemiseksi: jotta jokainen voisi päästä korkeakouluun riippumatta siitä, sattuiko motivaatio jollain alemmalla asteella olemaan hukassa tai tiesikö jo kymmenvuotiaan miksi haluaa isona. Erilaisiin kouluihin pääsee ja pitääkin päästä eri kriteereillä – eihän vaikkapa sairaanhoitajalta tai insinööriltä voidakaan odottaa samanlaisia taitoja ja ominaisuuksia. 

Minulle arvosanoista ei ole ollut mitään hyötyä sen jälkeen, kun pääsin lukioon. Koska menestymistäni peruskoulussa suitsutettiin aina suorastaan kohtuuttomasti, oli päähäni iskostunut se valitettavan virheellinen oletus, että minähän pystyn mihin tahansa. Kun kuitenkin hiukan ennen abivuotta tajusin, että luovat alat ovat ehkä sittenkin enemmän kuin harrastus, vetäistiin matto jalkojen alta. Hakiessani taide- ja viestinnän koulutusohjelmiin ketään ei kiinnostanut montako laudaturia olin kirjoittanut. Sisäänpääsyni ammattikorkeakouluun ratkaisi haastattelussa mitattu motivaatio ja soveltuvuus sekä valintakoetehtävissä osoittamani luovuus ja kuvanlukutaito.

Arvosanoilla ja pakonomaisella suorittamisella ihan vaan niiden numeroiden takia ei ole merkitystä. Sen sijaan kouluissa pitäisi panostaa kannustavaan mutta kriittiseen palautteenantoon. Muistan hyvin, miten jo peruskoulussa vitutti, kun kokeesta arvosanaksi tuli 9. Se kertoi minulle vain että olin suoriutunut "hyvin", ei sitä, missä meni vikaan, mitä täydellisestä suorituksesta jäi puuttumaan tai mitä olisi pitänyt kehittää onnistuakseen vielä vähän paremmin. "Kokeet ovat oppimistilanteita", hoettiin, mutta en minä lopulta niistä mitään uutta oppinut.

Sen sijaan lukioajoilta jäi mieleen äidinkielen opettaja, joka kävi jokaisen esseen kappale kappaleelta läpi ja kommentoi mm. onnistunutta argumentointia, ontuvaa lauserakennetta tai mitä analyysissa olisi vielä pitänyt ottaa huomioon. Kehityin hänen kursseillaan valtavasti. En muista yhtäkään häneltä saamaani arvosanaa, mutta opit jäivät käyttöön.

Elämä on paljon muutakin kuin koulu, ja oppia tarttuu matkaan muualtakin. Harrastuksista, illanvietoista, typeristä ideoista ja virheistä oppii ihan yhtä lailla, monesti juuri niitä hyödyllisiä taitoja, joista kukaan ei kuitenkaan kysy töihin hakiessa. Vaikka olenkin "kympin tyttö", osaan paljon muutakin kuin lukea kirjoja ja väittäisin pärjääväni ihan mukavasti. Olen muutakin kuin se ala-asteen hikke. Olen ollut elämäni aikana mukana – muutamia mainitakseni – opiskelijakuntatoiminnassa, tuutoritoiminnassa, kansainvälisyystoiminnassa, taideprojekteissa ja ties missä, eli olen oppinut muun muassa yhteiskunnallista vaikuttamista, verkostoitumista, sosiaalisia taitoja, ryhmätyöskentelyä, viestintää ja monikulttuurisuutta, siis sellaisia asioita joita ei opi kuin tekemällä.

Ja ennen kaikkea olen ihan vaan ihminen, eli olen mennyt ja tehnyt, kokenut, muistanut, rakentanut ihmissuhteita ja tuhonnut niitä, haistanut, maistanut, tehnyt virheitä, nähnyt, kuullut, koskenut, rakastanut, vihannut, pelännyt, toivonut, epäonnistunut, yrittänyt uudestaan ja onnistunut, ihan niin kuin kaikki muutkin. Olen oppinut ihan älyttömästi myös  – ja ennen kaikkea – sen kaikkivoipan suomalaisen koulun ulkopuolella. Siitäkin huolimatta, että olen kympin tyttö jolla ei ole elämää.

Räty siteeraa Imagen artikkelissaan Googlen rekrytoinnista vastannutta johtajaa Laszlo Bockia (joka selitti New York Timesin Tom Friedmanille vuonna 2014 miksi Googlella on yhä enemmän töissä ihmisiä joilla ei ole loppututkintoa): "He (suorittajat) eivät ole tottuneet epäonnistumaan, vaikka se on tärkeä taito."

Voi Bock, kyllä me olemme. Epäonnistuttuamme me vain jatkoimme suorittamista ja lopulta taas onnistuimme.

Ja vaikka olenkin monesta samaa mieltä mm. Regina Hartleyn TED-puheen "Why the best hire might not have the best resume" kanssa, en vähättele niitäkään, joilla CV on täyttynyt saavutuksista. Oikeastaan koko keskustelussa eniten ärsyttääkin se, että ihmisiä lokeroidaan yksipuolisesti ja asetetaan vastakkain. Että onko tämä parempi kuin tuo ja pärjääkö tuo paremmin kuin tämä. Ei ole olemassa mustavalkoisia ääripäitä vaan pelkkiä erilaisia yksilöitä. Eri tahoja vertaillaan toisarvoisten seikkojen perusteella vaikka tosiasiassa kaikenlaisia oppijoita, kaikenlaisia työntekijöitä ja kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Ei sillä ole väliä mitä todistuksessa lukee vaan mitä henkilö osaa, eikä todistus lopulta kerro koko totuutta, ei kympin oppilailla sen enempää kuin nelosen oppilaillakaan.

Koulutus ei ole kaikki kaikessa, mutta ei siinä mitään väärääkään ole. Suomalaisen koulutuksen hienous on siinä, että kaikilla on ollut mahdollisuus luoda oma koulutuspolkunsa myös perinteistä akateeminen-ammatillinen-kahtiajakoa sekoittamalla, jolloin työelämään on valmistunut erilaisia taitoja matkansa varrella kehittäneitä osaajia jotka lopulta täydentävät toisiaan.

Ongelmaa nimeltä kympin tytöt ei ole olemassakaan. Ongelma on yksipuolisissa opetustavoissa, jotka eivät palvele erilaisia oppijoita, ja vääristyneissä arviointiperiaatteissa, jotka eivät ole vertailukelpoisia eivätkä mittaa opettusuunnitelmaan kirjattuja tavoitteita. Ongelma on rakenteissa eikä yksilöissä, joten voitaisiinko lopettaa yhden ihmisryhmän syyllistäminen ja keskittyä korjaamaan niitä todellisia ongelmia?

Kommentit

Suositut tekstit